Hieman menneisyydestä sekä siitä kuinka tänne asti on jaksettu kulkea.
Hei te kaikki!
Ajattelin jakaa teille paloja minusta, matkasta jonka olen kulkenut itse sekä ystävieni kanssa, ja siitä minne olen menossa. Ei oteta elämää liian vakavasti, eihän me täällä lopullisesti kuitenkaan olla. (:
Vuosia en muista, suurin osa lapsuudesta on pimennossa – itse unohdettuna, suljettuna muistojen pimeimpiin kolkkiin – sinne mihin oma ajatuskaan ei enään uskalla vaeltaa.
Tämä siksi, koska vuosia sitten elämä ei ollut niin auvoisaa eikä ihanaa, ei millään tavalla verrattavissa ruusuilla tanssimiseen, pikemminkin kuumilla hiilillä sekä terävien lasinsirujen päällä kävelyyn. Ei sellaista, jota toivoisi koskaan muiden elettävän.
Lapsuuteni kodissa sekä ympäristössä joskus 90-luvun loppupuolella, myös nykyisten todella hyvien sydänystävieni, elämä oli pikemminkin haaste kuin mahdollisuus.
Koimme yhdessä Kuningas Alkoholin suurimmat haittavaikutukset, sen liiallisen käytön julmimmat tapahtumat – asiat ja tapahtumat, joita ei viitsisi sanoin edes kuvailla.
Perheissämme viina virtasi, tupakoitiin sisätiloissa – ja kun päästiin tiettyyn pisteeseen, siihen yhteen huikkaan, joka oli liikaa – lyötiin, haukuttiin ja potkittiin. Eli kaikkea sitä, mitä pienen ihmisen ei kuulu nähdä eikä kokea.
Kiitos siitä ettemme me olleet tämän vääryyden kohteena – vaan osapuolina oli ne vanhemmat, joiden oli tarkoitus olla meille esimerkkinä, molemmin puolin. Heidän oli tarkoitus näyttää mikä on oikein ja mikä väärin. Kertoa meille, pienille ihmisen aluille, mitä saa ja mitä ei saa toisille tehdä. Teot kertoivat aina kuitenkin enemmän kuin sanat. Suurin kiitos Kuningas alkoholin.
Siltikin, kaikesta huolimatta – vaikka suurimman osan olemme laittaneet suuren kivimuurin taakse, paikkaan jonne ei ole kellään muulla mitään asiaa – meistä kasvoi tunnollisia, muista välittäviä, sympaattisia nuoria aikuisia. Vaikka elämä, jota elimme lapsuudessa, olisi voinut viedä meidät aivan muille raiteille. Otimme opiksemme.
Nykyisin teemme työtä, harrastamme, rakastamme. Teemme kaiken tämän aivan eri tavoin, kuin mitä lapsuudessamme näimme sekä koimme. Ehkä juuri siksi meistä tuli sitä mitä tällä hetkellä olemme – vahvoja, hyväksyviä, huomioon ottavia.
Meitä ei pienet puuskat kaada – seisomme vankkoina toistemme rinnalla, niin hyvässä kuin pahassakin. Jaamme toisillemme ilot ja surut, ne arjen pienet hetket, joita olemme kaikesta huolimatta oppineet arvostamaan.
Nämä asiat, joita tässä kirjoitan, ovat omia kokemuksiani, omia tunteitani, omia muistojani – ei kenenkään muun. En vähättele muiden kokemuksia enkä tuntemuksia, jokaisella meistä on ollut oma polku jota kulkea.
Nauttikaa hetkistä joita saatte, iloitkaa pienistä asioista. Tehkää virheitä. Antakaa anteeksi.
Niin minäkin olen antanut.
Ensi kertaan.
MLC