Matkalla mukana – sinne & takaisin

Takaisin nykyhetkeen 

Se olis sitten se kauan odotettu perjantai.

Alotin siis kirjoittamisen siitä, että saitte pienen pilkahduksen menneisyydestä – palataan sinne taas tässä lähiaikoina – keskitytään kuitenkin nyt toistaiseksi ihan tähän nykyhetkeen.

Perjantai siis – se jokaisen viikon kohokohta – ainakin niille joilla on viikonloput pyhitetty sille omalle ajalle, omille harrastuksille, parisuhteelle, peheelle etc.. – mitä ikinä kellään viikonloput tuokaan tullessaan.

Itse en koko viikonloppua saa pyhitettyä loikoilun tai vapaa-ajan parissa, vaan teen siis kahta työtä. Toisessa istun aamusta alkaen palvellen ihmisiä puhelimitse maanantaista perjantaihin ja toisessa nautin ihmisten konkreettisesta näkemisestä – asiakaspalvelun merkeissä kylläkin myöskin – sekä palvelemisesta perjantai- ja lauantai-iltaisin. Sunnuntait saan sitten ihan vaan olla, tai no, yleensä sekin päivä menee osittain nukkuessa hankittua univelkaa pois sekä valmistautuen tulevan viikon työrupeamaan.

Nautin kyllä suunnattomasti molemmista töistä ja olen kiitollinen että saan tehdä työtä. Olen vuosia ollut jo asiakaspalvelualalla, toki kokeillut myös muita töitä, mutta aina on ollut helppo palata siihen tuttuun ja turvalliseen, siihen mistä on jo vuosien kokemus.

Olen aina pitänyt ihmisten kanssa rupattelusta. Sekin ollut luultavasti suurin syy siihen mitä teen ja olen aina tehnyt sen suurella sydämellä.

Mielestäni meillä Suomessa pysähdytään juttelemaan niistä näistä aivan liian vähän. Meillä on aina liian kiire tai sitten koska emme tunne toista, niin eihän hänelle voi puhua. Olemme liian kiinni siinä, etteikö muiden ihmisten kanssa ”tyhjänpäiväisestä” rupattelusta voisi nauttia. Toki meitä on moneksi. Poikkeushan vahvistaa säännön.

Olen myös opiskellut kahteen eri asiakaspalveluammattiin – toisessa ollaan jopa todella lähellä, sillä niinkutsutulla omalla alueella, johon ei kovin mieluusti päästetä ulkopuolisia.

Tänään pitkästä aikaa tulin parturiin, rikkomaan niitä omia rajoja ja uskomuksia lisää. Vuosia on kulunut viime kerrasta kun olen antanut jonkun toisen leikata hiuksiani – nyt ajattelin taas antaa siihen mahdollisuuden.

Onneksi annoin! Minun hiukseni leikannut nuori opiskelijatyttö osasi hyvin tehdä halutun leikkauksen. Olen tyytyväinen. Tietenkin jännitin – sillä jokaisella meistä (ainakin luulen niin) löytyy se ei niin kiva ja mukava kokemus kampaajalla tai parturilla käynnistä. Itsevarmoin ottein minun villiintynyttä pelkoani leikannut nuori – juuri valmistumassa oleva – naishenkilö oli oikein mukava uusi tuttavuus. Saattaa jopa olla että käyn hänellä useammin leikkauttamassa pehkoni.

Tästä matkani jatkuu aiemmin mainitsemaani toiseen työhön, siihen missä palvellaan asiakasta ja yritetään saada asiakkaalle mahdollisimman mieluisa vierailu ja että hän saapuisi myös uudelleen palveltavaksi.

Tämä tältä erää – tiedän ajatuksieni harhailevan välillä sinne sun tänne. Toivottavasti lukemanne ei kuitenkaan vaikuta kamalan sekavalta ja että siitä ymmärtäisi jopa jotain.

Nauttikaa kaikki aurinkoisesta viikonlopusta – olitte sitten työssä tai vapaalla!

Nyt täytyy jo rientää

–

Ensi kertaan siis taasen.

MLC

Hieman menneisyydestä sekä siitä kuinka tänne asti on jaksettu kulkea. 

Hei te kaikki! 

Ajattelin jakaa teille paloja minusta, matkasta jonka olen kulkenut itse sekä ystävieni kanssa, ja siitä minne olen menossa. Ei oteta elämää liian vakavasti, eihän me täällä lopullisesti kuitenkaan olla. (:

Vuosia en muista, suurin osa lapsuudesta on pimennossa – itse unohdettuna, suljettuna muistojen pimeimpiin kolkkiin – sinne mihin oma ajatuskaan ei enään uskalla vaeltaa.

Tämä siksi, koska vuosia sitten elämä ei ollut niin auvoisaa eikä ihanaa, ei millään tavalla verrattavissa ruusuilla tanssimiseen, pikemminkin kuumilla hiilillä sekä terävien lasinsirujen päällä kävelyyn. Ei sellaista, jota toivoisi koskaan muiden elettävän.

Lapsuuteni kodissa sekä ympäristössä joskus 90-luvun loppupuolella, myös nykyisten todella hyvien sydänystävieni, elämä oli pikemminkin haaste kuin mahdollisuus.

Koimme yhdessä Kuningas Alkoholin suurimmat haittavaikutukset, sen liiallisen käytön julmimmat tapahtumat – asiat ja tapahtumat, joita ei viitsisi sanoin edes kuvailla.

Perheissämme viina virtasi, tupakoitiin sisätiloissa – ja kun päästiin tiettyyn pisteeseen,  siihen yhteen huikkaan, joka oli liikaa – lyötiin, haukuttiin ja potkittiin. Eli kaikkea sitä, mitä pienen ihmisen ei kuulu nähdä eikä kokea.

Kiitos siitä ettemme me olleet tämän vääryyden kohteena – vaan osapuolina oli ne vanhemmat, joiden oli tarkoitus olla meille esimerkkinä, molemmin puolin. Heidän oli tarkoitus näyttää mikä on oikein ja mikä väärin. Kertoa meille, pienille ihmisen aluille, mitä saa ja mitä ei saa toisille tehdä. Teot kertoivat aina kuitenkin enemmän kuin sanat. Suurin kiitos Kuningas alkoholin. 

Siltikin, kaikesta huolimatta – vaikka suurimman osan olemme laittaneet suuren kivimuurin taakse, paikkaan jonne ei ole kellään muulla mitään asiaa –  meistä kasvoi tunnollisia, muista välittäviä, sympaattisia nuoria aikuisia. Vaikka elämä, jota elimme lapsuudessa, olisi voinut viedä meidät aivan muille raiteille. Otimme opiksemme. 

Nykyisin teemme työtä, harrastamme, rakastamme. Teemme kaiken tämän aivan eri tavoin, kuin mitä lapsuudessamme näimme sekä koimme. Ehkä juuri siksi meistä tuli sitä mitä tällä hetkellä olemme – vahvoja, hyväksyviä, huomioon ottavia. 

Meitä ei pienet puuskat kaada – seisomme vankkoina toistemme rinnalla, niin hyvässä kuin pahassakin. Jaamme toisillemme ilot ja surut, ne arjen pienet hetket, joita olemme kaikesta huolimatta oppineet arvostamaan. 

Nämä asiat, joita tässä kirjoitan, ovat omia kokemuksiani, omia tunteitani, omia muistojani – ei kenenkään muun. En vähättele muiden kokemuksia enkä tuntemuksia, jokaisella meistä on ollut oma polku jota kulkea.

Nauttikaa hetkistä joita saatte, iloitkaa pienistä asioista. Tehkää virheitä. Antakaa anteeksi.

Niin minäkin olen antanut.

Ensi kertaan.

MLC